Tunturitunnelmia

Kun mittakaava huikaisee tasamaan tallaajaa

Ensimmäisellä pitkällä vaelluksellani Ruotsin Lappiin opiskelijaporukassa kohtasin ensimmäisen kerran “liian ison maiseman”. Tuli kerralla selväksi, kuka täällä määrää (emme me). Kauneutta ja äärettömyyttä oli niin paljon, että se ei tuntunut mahtuvan mitenkään pienistä aisteistani sisään, vaikka kuinka imin. 

Ne muutamat kerrat, kun olen Suomen Lapissa päässyt kiipeämään tunturien huipulle, ovat toki myös unohtumattomia. Saanalla ponnistelu tuntui jatkuvan ikuisesti ja voimat loppuvan. Pilvet peittivät näkyvyyden. Ei kai enää voi olla lisää nousua! Taukopaikalla pilviverho repeää hetkeksi ja paljastaa huikaisevan vihreän ja ruskan sävyjen värittämän tunturimaiseman, jossa valot ja varjot, loivat ja jyrkänteet, järvet ja purot levittäytyvät valtavina avaran ja laajan taivaan alla, että mittakaavaa on vaikea käsittää.

Kannatti kiivetä. Pois ei malttaisi lähteä millään. Vielä pari kuvaa! Vielä tuolta reunalta! Tule katsomaan, mitä täällä on! Nyt pilvet väistyvät, äkkiä äkkiä, ota se!

Mieleen muistuu myös se, kuinka rinkka selässä on taaperrettu teini-ikäisen kanssa jo pari päivää Norjan puolella ohi Barras-tunturin. Ruska on aluillaan. Ketään ei ole tullut vastaan koko päivänä, kun etenemme rauhaksiin kilometrien pituisen korkean harjanteen huipulla. Sen molemmin puolin on turkoosinkirkkaita tunturijärviä, kuin smaragdeja. Variksenmarjoja on tiheänä mattona joka puolella. Löydämme poronsarvet, ja jonkin reisiluun. Maisema aukeaa laajana, tuulee hieman.

Poika pysäyttää minut: kuuntele! Emme hengitä. Ei kuulu muuta, kuin oman sydämemme syke ja veren kohina. Miten jokin näin valtava voi olla näin hiljainen? Kännykässä ei ole kenttää. Tunnemme olevamme todella, todella kaukana.