Fiskarsinmäki

Eräs lähiluontolataamoni on pieni luonnonsuojelualue merenlahden pohjukassa. Täällä olen käynyt yksin ja lasten ollessa pieniä lukemattomia kertoja, kaikkina vuodenaikoina, ja aina löytänyt uutta.

Noin kilometrin luontopolku kulkee ensin niityn vieritse, jossa usein on kesäisin nautoja laiduntamassa perinnemaisemaa. Rantaa lähestyttäessä polku sukeltaa vanhojen, korkeiden lehtipuiden alle, taikametsään, jonka keskellä on kumpu. Kummulla on puu, jonka sisään voi mennä.

Metsään astuminen tuntuu kuin saapuisi valtavaan saliin, jossa linnut laulavat. Keväällä lattian muodostaa valkovuokkomeri. Tekee mieli kietoa kädet puun ympäri ja huokaista – näkeekö joku? Siirtyminen metsätilaan tapahtuu suorastaan humahtaen. Olen taas kotona. Hymy nousee suupieliin, jalat haluavat jatkaa kohti pitkospuita ja lintutornia.

Rannan lähestyessä korkea ruovikko suhisee ja huojuu. Tornista silmien eteen avautuu merenlahti, jossa voi nähdä runsaasti lintuja. Tuttu joutsenpari osuu kiikareihin nytkin. 

Kun olen täyttynyt riittävästi lintujen ja laineiden äänistä, jatkan matkaa kohti jokisuuta. Hetkittäin on pysähdyttävä katsomaan puukiipijää tai tunnistamaan puhelinsovelluksella laulajan ääntä, tai kuvattava jotakin yksityiskohtaa.

Polku johtaa pitkospuiden yli joen rantaan. Joki on tässä kohtaa melko leveä, juuri ennen mereen yhtymistään. Sen törmällä kasvaa suuria puita, joihin on mukava nojailla, seurata hitaasti lipuvaa vettä ja siitä heijastuvia puita ja taivasta. Vesipyörteissä kieppuu milloin lehti, milloin oksanpätkä. Virtaus rauhoittaa mielen. Vielä muutama sata metriä lehdon läpi, ja olen lähtöpisteessä. Miten paljon erilaista aistittavaa mahtuukaan tähän pieneen luontohelmeen.