Pääskyset
Istuin lounastamassa terassillani poutapilvisenä alkukesän päivänä. Olin juuri hyvästellyt kuopukseni rippikouluun. Olin siis hieman herkässä tilassa. Olin huomannut jo aiemmin keväällä, että korttelimme yllä oli alkanut kaarrella pääskysparvi, mikä ilahdutti minua suuresti. Tuttu, voimistuva kirskutus lähestyi minua taaskin, ja samassa rypäs tervapääskyjä teki syöksylentonäytöksen aivan silmieni edessä, puikkelehtien hurjasti sinne tänne piharakennusten lomassa kattoja viistäen, kadotakseen taas silmänräpäyksessä korkealle taivaan sineen. Niiden riemukas ilma-akrobatia oli täynnä odotetun pohjoisen kesän vapautta ja huolettomuutta.
Tuntui kuin linnut olisivat tervehtineet minua ystävänään kaukaa menneisyydestä. Ne lohduttivat melankolista mieltäni: älä sure, älä sure, onhan kesä, onhan kesä! Tunnekuohu yllätti minut, ja vedet alkoivat valua pitkin poskiani. Tunteeseen sekoittui jälleennäkemisen iloa, pakahduttavaa, määrittelemätöntä kaipuuta, tajua ajan kulumisesta ja ajattomuudesta, sukupolvien ketjusta, hetken ainutlaatuisuudesta ja ikuisuudesta. Matkasin pääskyjen kirskunan mukana 40 vuotta taaksepäin, savolaiseen mummolaan, jonka maalaispihapiirissä ne olivat joka kesä läsnä. Ääni kuljetti minut tunnelmaan kesäloman vapaudesta, huolettomuudesta, tuoreen ruohon ja pistelevien kivien tunnusta paljaissa jaloissa, heinän ja lannan tuoksusta, ammuvista lehmistä, rakkaista serkuksista, enoista ja tädeistä, jännittävistä leikeistä ja seikkailuista, uintireissuista kuoppaisia hiekkateitä pitkin, letuista, lehmänmaidosta, rieskasta, kesäherkuista ja nukkumisesta aitan vintillä sateen ropinaa kuunnellen. Aikuiset kertoivat, että pääskyistä saattoi päätellä, tuleeko sade. Silloin ne pyydystivät hyönteisiä tavallista matalammalla.
Tänään tervapääskyt (jotka eivät edes ole varsinaisesti pääskysiä, vaan kuuluvat kiitäjiin) kertoivat minulle, että ne eivät ole jättäneet minua, vaikka lapsuuden kesät ovat takanapäin. Kesä voisi olla vieläkin kevyttä, väkevää riemua, olkoonkin, että ajoittain katkeransuloista. Ne muistuttivat mieleeni, mitä on katoamaton ja ehtymätön elämänvoima- ja halu, rohkeus, heittäytyminen, halu selvitä, toteuttaa tarkoitustaan, olla elementissään. Mitä on olla pieni, mutta uskomattoman vahva ja sinnikäs.
Miten ihmettelenkään, miten nämä tavalliseksi mieltämämme, mutta elintavoiltaan hämmästyttävät olennot pystyvät olemaan lennossa lähes koko elämänsä, heti pesästä lentämisen jälkeen, paitsi pesiessään. Nuo taivaansinen valtiaat jopa nukkuvat ja parittelevat lennossa. Luonnon virtaviivaiseksi muotoilemat lentotaiturit eivät tarvitse tukevaa maata jalkojensa alle paljoakaan, sillä ilma kannattelee niitä ja tarjoaa niille ruuan ja jopa tuulen mukana leijailevat pesänrakennustarpeet. Mikä luottamus, mikä vapaus, mikä kauneus, mikä sopeutumiskyky! Syvä kiitollisuus ja nöyryys tulvehti rintaani, kun sain ottaa vastaan tervapääskyjen väkevän saarnan kuin lahjan, jonka päällä luki nimeni.
