Herätys
Kun ajattelen luontoyhteyttäni, ajattelen myös heräämistäni Suomen luonnon todellisen tilaan, lämpenemisen vaikutuksiin, pahenevaan lajikatoon ja monimuotoisten, vanhojen luonnonmetsien katoamiseen. Metsätalous on tuonut meille kyllä hyvinvointia, mutta jättänyt jälkeensä pirstaloituneet, lajeiltaan yksipuolistuneet ja melko nuoret talousmetsät. Suurin osa meistä ei ole koskaan edes nähnyt oikeaa, luonnontilaista metsää, joten emme osaa kaivatakaan sitä.
Olen tuntenut fyysistä kipua ja surua avohakkuista, ja varsinkin Lapin takamailla todistamastani armottomasta hävityksestä hitaasti kasvavissa ja toipuvissa pohjoisen metsissä. Haurasta luontoa on tuhottu epäröimättä kansallispuistojen läheisyydessä melko vaatimattomankin tuoton vuoksi. Ehkä luonto joskus toipuu, tai sitten ei, mutta ei ainakaan meidän elinaikanamme. Kauanko vielä kestää, että valtavirran hakkuutkin mitoitetaan ja toteutetaan myös lajiston monimuotoisuuden säilyminen huomioiden, ei pelkkiä tilalle kasvavia puukuutioita laskien? Määrä ei korvaa laatua, vaikka metsä kasvaisikin hyvin. Ja kun eläin- ja kasvilajien osapopulaatioita yksittäisillä metsäpalstoilla yksi kerrallaan menetetään, menetetään vähitellen koko laji.
En olisi uskonut, mutta lähdin mukaan mielenosoitukseenkin, Metsämarssille. Ja aion mennä toistekin.
Jos nyt en vielä kahlehdikaan itseäni puuhun – mutta kuka tietää.
Me emme omista metsää. Se omistaa meidät.
