Maailmalla

Etelän lämmin ja pimeä ilta

Ensimmäisillä lapsuuteni matkoilla Espanjaan kävelimme iltasella läheisillä kukkuloilla. Yhdistelmä säkkipimeyttä ja lämpöä oli minulle uusi, ja rakastuin välittömästi! Kaskaat lauloivat ja tunsin, talven valkaisemana Pohjolan lapsena, että täällä on ihmisen hyvä olla. Siitä lähtien kaipaus lämpöön ja pimeään, etelän yöhön on kytenyt, ja leimahtaa välillä sietämättömäksi kaipaukseksi, jonka täyttämisen sallin itselleni muutaman vuoden välein.

Ensimmäiset vuoreni Puolassa

Leirikoulumatkalla lukioikäisenä Tatra-vuoriston kupeeseen näin ensimmäistä kertaa oikeita, korkeita vuoria. Ne herättivät kunnioitusta, eksotiikkaa, seikkailunhalua, ja olivat riemu katsella. Mielessäni välähti tuttu jae: “Vaikka vuoret väistyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju.” Vasta nyt ymmärsin asian. 

Wisconsinin jokiveneristeilyt

Taas uusi luontotyyppi ihastutti kesätöissä Yhdysvaltain maaseudulla. Leveä mutkitteleva joki, jossa oli korkeat kalkkikivireunukset ja joka vei ajatukset jonnekin tropiikkiin. Huikea kokemus ajaa suoraan jokeen amfibioautolla, joka on sekä auto että vene. 

Kanadan pikku-Suomi

Opiskeluaikana Chicagossa kävin sukulaisvierailulla Kanadan suomalaisalueella. Hämmästyttävää oli sekä Suomi-haali josta sai pullaa, että rautakauppa jonka hyllyjen välissä puhuttiin amerikansuomea, että mökkikulttuuri ja luonto, joka muistutti täysin identtisesti koti-Suomea: valkokylkiset koivut, havumetsät, järvet. Ei mikään ihme, että siirtolaiset ovat kotiutuneet tänne aikoinaan.

Nepal ja Himalaja

Patikointi Nepalissa vuoristokylään, työmatkalla reilut 10 vuotta sitten, pitkiä teräksisiä riippusiltoja pitkin oli unohtumatonta sekä maisemien että kohdattujen ihmisten osalta. Tutustuimme kehitysyhteistyöprojekteihin kylissä, mm. vammaisten lasten ja tyttöjen koulunkäynnin tukemiseen ja lasten oikeuksien puolesta tehtävään työhön. Siellä köyhyyden keskellä kerta kaikkiaan häpesin töllistelevää, hyvinsyönyttä, etuoikeutettua länsimaalaisuuttani.

Kokemus oli niin iso, hyppy sekä sosiaalisesti että maantieteellisesti täysin toisenlaiseen todellisuuteen, että se ei ole ehkä vieläkään täysin jäsentynyt elämänkokemuksena, vaikka olin kerran aiemminkin käynyt kehitysmaassa Afrikassa. Toinen hieman vastaava, vaikkakin lievempi, oli bussissa Chicagossa, kun tajusin olevani ainoa valkoihoinen, ja ‘väärässä’ kaupunginosassa - ymmärsin oman rodullisuuteni ja etuoikeuteni pelkän ihonvärin vuoksi. Järjetöntä. Entä sitten Ukrainan lastenkodeissa vierailu ja hiv-positiivisten pienokaisten kohtaaminen samaan aikaan, kun itse odotin esikoistani. Olen eristänyt nämä kokemukset varmaankin mielessäni johonkin laatikkoon, jotta voisin jotenkin elää päivittäistä elämää ilman jatkuvaa piinaa maailman epäreiluudesta, jota en pysty muuttamaan. Olen silti onnekas, että olen saanut kokea nämä asiat. Mutta suru ja syyllisyydentunne seuraavat minua ainiaan. Parasta lääkettä on osallistua avustustyöhön, kun voin.

Välimeren vesiparatiisit

On asioita, joita Suomen luonnossa ei voi kokea. Kuten se, kun yli kolmenkympin helteessä janoat viilennystä, ja löydät kalkkikivirotkossa virtaavan pastelliturkoosin joen, jossa voi kahlata vyötäröä myöden satoja metrejä! Ja uida! Päivä pelastettu. Miten ihania asioita tämä maailma oikein voi tarjota?

Toinen vähintään yhtä upea paikka oli vesiputousparatiisi Kroatiassa, jossa pääsi kävelemään jokien ylitse metsässä kulkevia kävelyreittejä pitkin ja lopuksi viilentymään syvässä, epätodellisen kirkkaanvihreässä vedessä — sanoja ei edes ole. 

Kolmas unohtumaton paikka, luolajärvi Kefaloniassa, jossa vene näytti kelluvan ilmassa, koska vesi oli niin kirkasta. Se oli jääkylmää pohjavettä, vaikka ulkona oli paahtava helle. Pään päällä kaartui kymmenien metrien korkeudessa kupoli, joka laella olevasta reiästä näkyi taivas. Taikaa. Samalla saarella jäi mieleen huikaiseva miniatyyrimaisema alas vuoren laelta ja kalojen katselu snorklaillen lukuisilla idyllisillä rannoilla.

Välimeri, salarakkaani, jonka luo en voi olla palaamatta.