Ensikokemuksesta uppoutumiseen
Itsenäinen luontoretkeilyni alkoi 17-vuotiaana ensimmäisellä rinkkaretkellä bestiksen kanssa. Lähdettiin Seitsemisen kansallispuistoon, huonoilla varusteilla, ennen kännykkäaikaa. Ei mitään hajua, miten edes osasimme suunnistaa, tai miten hoidimme vesi- ja ruokahuollon. Selvisimme kolme päivää jotenkin, eikä kotona tajuttu edes olla huolissaan.
Sittemmin luonto on saanut minut aina vain syvemmälle lumooonsa.
Hellepäivät saaristossa, auringon kilossa. Suolan ja meren tuoksua ja merituulta. Männynneulasten tuoksu varpaita polttavalla kuumalla kalliolla. Liikaa punoittava iho. Suolan kirvely silmissä uidessa, aallokon pärskynää veneen keulaan. Parasta kesää.
Kasvanut olen kahden järven välissä, Tampereella. Meri on tullut ystäväkseni Helsingissä. Saimaa on suurin, unelmieni kesämökkimaisema. Punkaharju kutsuu aina uudestaan. Entäs kilometrien pituinen Huuhanranta! Auringonlasku kesäisessä Järvi-Suomessa kuikan huutoineen, mieluiten saunan terassilta seurattuna, hyttysiä läiskien. Kalojen polskahdukset rantavedessä. Uinti alastomana kuin linnunmaitoa, humuksen maku suussa, olen osa maisemaa ruumiillisesti.
Ensimmäiset yöt yksin metsässä koin muutama vuosi sitten, kun aloittelin retkeilyä vuosien tauon jälkeen uudelleen. Jännitystä, huonoja unia, pelkoa, palelua, miten voikin aallot pitää noin kovaa ääntä, linnut hiljaa perhana, miksen mennyt syvemmälle metsään. Tuleeko joku. Kuvittelen. Muistinko ripustaa rinkan puuhun turvaan hiiriltä? Lähdenkö takaisin autolle? Aamulla kuninkaallinen maisema aamupalapöydässä “yksityistontilla”. Viis väsymyksestä. Mä tein sen! Pelko pimeää metsää kohtaan ainakin väheni, jos ei täysin poistunut.
Viimeisellä burn out -lomallani hakeuduin vaistomaisesti ensimmäiseksi lautalla luonnonkauniiseen Vallisaareen Helsingin edustalla. Siellä ei ollut toukokuisena arkipäivänä lisäkseni ketään. Hengitin merituulta, katselin avomerelle ja päästin irti, kävelin koko päivän siimeksessä antaen luonnon rakastaa rikkinäistä. Kuukauden levon jälkeen aloin vähittäin tehdä kokonaisvaltaista elämänmuutosta, ensin liikunnan aloittamisen, unen lisäämisen ja syömisen tarkistamisen avulla. Sitten oli radikaalimpien elämänmuutosten aika.
Läheltä löytyvät joskus suurimmat seikkailut. “Lapin erämaahan” pääsee Espoon salaisilla, tuntemattomilla pikku järvillä ja soilla, jonne olen joskus lähtenyt kartan kanssa seikkailemaan pyörällä. Mitä ihmettä, törmään yllättäen myös metsästäjiin! Suomen toiseksi suurin kaupunki on yllättävän erämainen.
Torronsuolla tajuntaan iskevä suon ennätyksellinen syvyys ja ikä. Suopursun tuoksu, se iskee joka kerta yhtä huumaavasti. Kurkottelen pitkoksilta karpaloita ja lakkoja, ihmettelen erivärisiä punaisia sammalia. Ikivanha, mystinen suo silmäkkeineen.
Sateen ropina teltan tai mökin kattoon – nautintojen klassikko. Meditaatiota tämäkin, parhaimmillaan päiväunille johdattaen.
Huomasin vasta pari vuotta sitten, että metsähän on vihreä marraskuussakin! Synkkä talvi lyheni mielessäni heti kuukaudella ja ulkoilu jatkui pidemmälle syksyyn. Talvilepoon laskeutuvalla luonnolla on oma symboliikkansa ja lepoon, vuodenkiertoon kehottava sanomansa.
Mieleen jääneitä lähiluontokokemuksia ovat myös tuijotuskilpailu peuran kanssa golfkentän laidalla. Tai taloani vahtiva rusakko, jonka kierros on lähes kellontarkka joka ilta. Ja se viereisessä pusikossa pesivä satakieli, joka karjuu joka kevät seinienkin läpi niin, että ei saa nukuttua.
Salaa täytyy joskus lenkilläkin pysähtyä tervehtimään puuta. Vanhojen kuusikoiden rauha ja voima, joka siivittää juoksu- ja hiihtolenkkejä. Puuta halaamalla koen saavani yhteyden koko elonkehään, ja melkein joka kerta tahtoo tirahtaa kyynel liikutuksesta, jota on vaikea pukea sanoiksi. Helpotusta, yhteyttä, turvaa, pieneksi suostumista, kunnioitusta, kiitollisuutta, lohtua.
Ja marjamättäät, jotka houkuttavat tutkimaan vielä yhden, ei vaan tämän, no vielä tuolta – äiti tuu jo! Jahti, jossa eivät mitkään selkäkivut tunnu, kuin vasta seuraavana päivänä.
Yllättäen päälle tulevaa ukkosta pakoon soutaminen lasten kanssa niin kovaa kuin lähtee – kunnioitus ja nöyryys luonnonvoimia kohtaan.
Monet, monet yksinäiset kävelyt kotikaupungin luontopoluilla, metsissä, meren jäällä. Luonnossa en koskaan koe olevani yksin tai erillinen. Jos en pääse ainakin kerran viikossa johonkin luontopaikkaan, mieli madaltuu.
Suru siitä, etten ole tarpeeksi ajoissa ja tarpeeksi paljon ymmärtänyt hakeutua luontoon! Vasta 38-vuotiaana alkoi uusi tuleminen. Suru siitä, että on ollut kahlehdittuna kaupunkiin, vieläkin. Mökkihimo, joka ei ole saanut täyttymystä – vielä. Toisaalta, jokamiehenoikeudella koko metsä on valtakuntaani jo nyt. Miten hienoa. Aikaa on, jos Luoja suo.
Voiko luonnossa tanssia? Tietenkin! Metsäreivit! Viimeinkin uskalsin lähteä. Mäntykangas on jaloille ja selälle paras alusta läpi yön transsi-tanssimiseen, päihteettömästi tietenkin. Tätä lajia riittää minulle kerta vuoteen.
Muutama vuosi sitten löysin metsäkylvyt. Silloin aloin toden teolla uppoutua luontoon ja metsään. Seurasi ahaa-elämys: en ole yksin luonnon lumon kokijana tai meditatiivisiin tajunnantiloihin hakeutujana. Kokemuksilleni ei vain ennen ollut nimeä, tai ne olivat olleet niin henkilökohtaisia, liittyen lapsuuteen ja nuoruuteen, etten ollut osannut ajatella, että kyse olisi jostain yleisinhimillisestä ja mielellemme hyvin tarpeellisestakin asiasta. Ilmiöhän on ikiaikainen, mutta perinne ja elämäntavan muuttuminen uhkaa katkaista näiden syvästi merkityksellisten kokemusten saatavuuden jokaisen ulottuville. Kaikilla kun ei ole sukua maalla tai mökkiä, tai taloudellista mahdollisuutta retkeily- tai vaellusharrastukseen kaukana kotoa. Silti samat kokemukset voi sisäisesti saavuttaa aivan lähelläkin – ja lyhyemmässä ajassa.
Ja miten voimakkaita nuo kokemukset voivatkaan olla. Kuinka todella sulin kalliolle, upposin maan sisään ja lensin korkeuksiin. Metsämieli-harjoituksissa näin luonnon yksityiskohdat ihmeellisenä, siis todella näin ne, kuin aivan ensimmäistä kertaa. Se avasi aivan uuden kokemisen, läsnäolon ja aistimisen tason. Ja miten helppoa se lopulta oli! Vain muutaman minuutin seisahtuminen ja keskittyminen, ja olet toisella, hyvää tekevällä taajuudella. Tämä pitäisi jokaisen kokea.
Tunnustan, että olen jonkinlaisessa hurahdusvaiheessa vieläkin. Wanna-be sammalevankelista - hah!