Voimapaikkani
Kun vietän liian pitkiä aikoja sisätiloissa, tietokoneella tai puhelinta selaten (ja näin käy edelleen liian usein), alan huomaamatta ahdistua.
Onneksi esikaupunkialueelta löytyy pakopaikkoja. Hakeudun luottopaikkoihini erityisesti kärsiessäni alivireydestä, vetämättömyydestä, digiövereistä, aivojumista tai ollessani allapäin. Mutta myös hyväntuulisena.
Tutkimuksissa on todettu, että ihmisillä on keskimäärin vähemmän terveys- ja mielenterveysongelmia, jos luontoa löytyy korkeintaan 300 metrin päässä kotoa. Allekirjoitan tämän: aikaa tai jaksamista lähteä kauemmas on harvemmin, ja merkittävä osa elämästä tulee pyörittyä saman neliökilometrin alueella.
Lyhyen kävelymatkan päässä kotoani on pieni paratiisi, piilossa vilkkaan kehätien kainalossa. Liikenteen huminasta huolimatta siellä pääsee toiseen ulottuvuuteen ja olotilaan jo muutamissa minuuteissa. Valtakunnallisestikin harvinainen kartanopuisto ja tammilehto sijaitsee viehättävästi kahden joen yhtymäkohdassa, historiallisen posti- ja kulkureitin varrella, 1500-luvulla perustetun kuninkaankartanon mailla.
Jopa lumiseen aikaan poikkeaminen autotieltä tammimetsikköön saa aikaan helpotuksen tunteen.
Suuret, satoja vuosia vanhat tammet huokuvat rauhaa ja arvokkuutta. Niitä eivät maailman melskeet ole kaataneet, vaan ne ovat tyynesti jatkaneet vuosirenkaidensa kasvattamista paksuihin runkoihinsa ja laajentaneet laajalle kurkottavia oksistojaan, kartanon arboristien suosiollisella avustuksella. Uurteisten runkojen ja mutkaisten vaakaoksien taiteellisia muotoja on pakko pysähtyä ihailemaan niska kenossa. Siellä täällä oksa on katkennut, runko mennyt poikki tai haljennut, mutta ne ovat kestäneet elossa. Arvet ovat elämän merkkejä niilläkin.
Puut vetävät lähelleen, koskettamaan sammalta kasvavaa kaarnaansa, ja vaistomaisesti, kunnioittavasti nojaamaan. Erityisesti kaikkein paksuin puista on tullut ystäväkseni. Kädet levitettynäkään en yllä edes puoleenväliin sen mahtavaa runkoa. Kaarna tuntuu lämpimältä poskea vasten. Katson kainosti, ettei muita ulkoilijoita ole lähistöllä, piiloudun rungon taakse, ja halaan koko olemuksellani viisasta ystävääni. Huokaisen, pääsen kosketuksiin puun ja itseni kanssa, päästän irti. Päästän irti tekemisestä, vastuusta, kiireestä, tunteideni kontrolloinnista, vahvuudesta. Lepään puuta vasten kuin väsähtänyt lapsi vanhemman sylissä.
Puu tuntuu puhuvan lähes korvin kuultavasti:
Älä huoli, tyttöseni. Kaikki on hyvin, kaikki järjestyy. Sinä selviät ja pärjäät. Katso, kuinka syvällä juureni ovat, katso, kuinka vahva, vanha, mutta yhä elävä olen. Olen nähnyt kaiken, mitä elämältä voi odottaa. Kasvun, kukoistuksen, sairauden, kuoleman. Ihmiset, eläimet, myrskyt, sateet, pakkaset, helteet, tuulet, kuivuudet. Hiljaisuuden ja metelin. Olen luopunut lehdistäni lukemattomat kerrat ja kasvattanut ne aina takaisin. Elämä on jatkunut aina silloinkin, kun pimeys ja kylmyys on tuntunut ikuiselta.
Vaikka näytän puolet vuodesta kuolleelta, sydämessäni virtaa uuden elämän siemen ja halu elää. Olen elämäni aikana antanut kodin sadoille kottaraisille ja muille siivekkäille. Ruokin oravat ja pikkueläimet terhoillani. Suojelen ötököiden, itiöiden, mikrobien ja sammalten tuhatpäistä pientä kansaa, joka auttaa minua, sinua, maata ja metsää.
Nojaa minuun lapseni, minä kyllä kestän järkkymättä sinunkin pienet huolesi ja kyyneleesi. Ymmärrän murheesi ja taakkasi. Jätä ne minulle. En jätä sinua, vaan olen tähän juurtuneena niin kauan, kuin minussa elämää riittää. Vielä silloinkin, kun sinä et enää jaksa tulla minua tervehtimään. Huomaatko, että murheesi ovat sittenkin ohimeneviä ja monet niistä vain ajatustesi tuotosta? Älä kiirehdi vielä pois. Ole kanssani hetkinen. Huomaatko, miten voimani alkaa virrata sinuun?
Jätettyäni lohdutettuna tämän päivän taakkani tammiystäväni kannettavaksi, nyyhkytettyäni sanoittamattomat suruni sen äidillistä runkoa vasten (niin että tunnetilani alkaa vaihtua tyyneyteen ja paranemisen kaltaiseen tunteeseen) ja imettyäni itseeni sen väkevää elinvoimaa, jatkan matkaani.
Askel jo keventyneenä, oman pienen mittakaavani ja murheeni hyväksyen, tavalliseen ihmisen kokoiseen elämään suostuen. Ilo alkaa itää jossakin syvällä. Minäkin olen tätä samaa ainetta ja elämää kuin nämä puut, tämä ilma, tuo vesi. Sydämeni lyö ja vereni virtaa tasaisesti kuten viereinen joki, hengitykseni ja huokaukseni yhtyy vapaana puhaltavaan suureen tuuleen. Kuljen vieraana, mutta kuitenkin tunnettuna, tässä puutarhassa, osana maisemaa.
Vakioreitilläni on myös kaksi kohtaa, jossa minulla on tapana pysähtyä tervehtimään jokea. Toinen on jokien kohtauspaikka, jossa on hiekkasärkkiä jyrkkien hietarinteiden ympäröimänä, ja jossa eriväriset vedet sekoittuvat ja virtaavat voimakkaampana kohti merenlahtea. Suvanto henkii lupausta heinäkuusta ja sudenkorennoista, houkuttaa melkein uimaan, ja on täynnä lintuja, raikkautta ja elämää kesäisin. Kosken alajuoksu kohisee rauhoittavasti.
Saatuani kyllikseni vesien ja valon leikin seuraamisesta lähden seuraamaan polkua edelleen kohti pientä siltaa, joka ylittää kosken siinä, missä sen villi kuohu rauhoittuu leveämmäksi virraksi. Monesti olen suunnannut suoraan sillalle huuhtomaan kehostani ja mielestäni stressit ja jännitykset pois. Oli vuodenaika mikä tahansa, se ei petä. Koski kohisee, kuohuu ja poukkoilee, tehden sisääntulon vanhan kivisillan alitse ja rynnäten rinnettä alas suurten kivien lomitse, keväisin erityisen suurella pauhulla. Luotettavana, jatkuvana, määrätietoisena. Suljen silmäni ja vajoan hoitavaan valkoiseen kohinaan, joka uppoaa sisuksiini. Kosken voima tuntuu siirtyvän minuun. Minä itse muutun koskeksi, sen olemus on vastaansanomaton ja väkevä.
Kosken viesti on aina se, mitä kulloinkin tarvitsen. Se puhuu rohkeudesta, elämästä, uskollisuudesta, kestävyydestä, määrätietoisuudesta. Riemusta, leikkisyydestä, vallattomuudesta, vapaudesta. Vesi juoksee, hyppelee, uudistaa, huuhtelee, puhdistaa, virkistää. Se juhlii lannistumatonta elämää, oli kesä tai talvi. Edes paukkupakkanen ei sitä pysäytä, vaan luo sen uomasta upean taideteoksen jää- ja lumimuodostelmineen.
Rituaaliini kuuluu vielä kääntää selkäni pauhaavalle koskelle ja katsoa alajuoksun suuntaan, jossa virta levenee ja seestyy. Näkymä on kuin kirjan sivuilta tai elokuvasta. Joen ylle kaartuvien lehvästöjen rikas vihreys leikkii auringonsäteiden kanssa, jotka kimpoavat joen pinnasta välkehtien. Kuinka hyvä koti tämä onkaan monille linnuille, lepakoille ja pikkueläimille. Edes autoteiden kohinat eivät tähän eedeniin kuulu, sillä veden ääni on voimakkaampi. Ihmisen kädenjäljet, rapistuneet punatiiliset myllyrakennukset, vinoon kallistunut lato ja kaarisilta istuvat kuvaan kauniisti, ei itseään korostaen. Täällä on eletty kauan, hevoskärryjen aikaan.
Kun olen viettänyt lehdossa puolisen tuntia, joskus kauemminkin, olen valmis palaamaan kotiin. Hyväksyttynä, lohdutettuna, kannateltuna, virkistettynä, ladattuna, uudistettuna, tasapainoisempana. Hyvä elämässäni näkyy taas esteetömästi ja tuntuu kiitollisuutena sisimmässä. Samoin se, mikä elämässäni sillä hetkellä ei ehkä ole aivan kestävää tai viisasta, tulee kirkkaasti näkyviin, kuten sekin, mitä asioille on tehtävä. Tai jätettävä tekemättä. Sekasortoisessa mielessä on jälleen enemmän rauhaa, tyyneyttä ja järjestystä. Uutta rohkeutta jatkaa omaa polkuani, pakottamatta tai hätiköimättä, mutta vakaasti. Sisimmästäni virtaa sanaton kiitosrukous, keskeneräisenä mutta kannettuna.
Hyvästelen joen ja tammet, ja otan niiden voiman ja viisauden mukaani.
Ajatukset palailevat arjen suunnitelmiin ja tekemisiin – ei niin kovin merkittäviin sittenkään. Kotipolulla nautin kepeistä askelista, luottaen, että maa kantaa ja polku kuljettaa oikeaan suuntaan.
